Harjoitus alkaa hiljalleen saavuttaa puolenvälin ja on aika
hieman kerrata mitä kaikkea tähän mennessä on tullut nähtyä ja koettua…
Sen kummemmin kaunistelematta ensimmäiset päivät olivat silkkaa
selviytymistä. Helsingissä pakkanen oli tuskin paukutellut kymmenen asteen
tienoilla ja ensimmäisten päivien lähes -30 asteen lukemat saivat kovimmankin
lapinmiehen laskemaan karvalakin korvaläpät alas ja iskemään tauoilla jalkaan
pakkashousut. Tuloviikonlopun hiihtokoulutus sai jälleen muutaman ärräpään
ilmoille ja päässä soi ajatus siitä, kuinka paljon hiihtämistä aikoinaan
vihasi. Viikon aikana ei vielä välttämättä tapahtunut merkittävää ihastumista
itse lajiin, mutta sen sijaan syntyi ymmärrys siitä, että sukset ja ennen
kaikkea taito pysyä niiden päällä on tärkeä väline sotilaalle talviolosuhteissa
ja helpottaa toimintaa merkittävästi.
Viikon tärkeimpänä antina on tullut koettua
taisteluammuntoja laidasta laitaan; muun muassa taistelua rakennetulla
alueella, tiedusteluryhmän häirintäiskua ja tuliylläkköä sekä sinkoryhmän
hyökkäystä. Kaikki ammunnat toteutettiin niin valoisalla kuin pimeällä. Päällimmäisenä
mieleen on jäänyt sinkoryhmän hyökkäys, jossa ryhmämme rynnisti uskomattomalla
vauhdilla eteenpäin, tuhoten vihollisen vaunut maan tasalle.
Majoitusalueella tunnelma on ollut väsyneen hilpeää ja
huonot jutut ovat jaksaneet naurattaa yhä uudelleen ja uudelleen. Sotilaskodissa
on munkkien äärellä kerrattu päivän tiukat tilanteet ja joukosta on noussut
esiin jos jonkinmoisia taisteluiden sankareita. Iltaisin osan kasvoilta on
näkynyt helpotus siitä että jälleen yksi päivä on ohi, kun taas osan kasvoilta
on ollut luettavissa jo ahdistusta huomisen tuomista uusista haasteista. Teltan
lämmössä on iltaisin voinut hajota yhdessä kadettiveljien ja – sisarien kanssa
ja ajoittain ehkä hieman lohduttomana miettiä vielä edessä olevia pitkiä
päiviä. Kuitenkin joka aamu, muutaman surullisen parahduksen jälkeen, on
jokainen päässyt ulos makuupussista ja sisulla puskenut uuteen päivään.
Mieliala on usein noussut samaan tahtiin auringon kanssa ja päivän päätteeksi
hiihtäessä kaminan lämmön motivoimana kohti telttaa, on voinut tyytyväisenä
miettiä mihin kaikkeen sitä yhdessä kadettitovereiden kanssa taipuukaan.
Välillä sitä tulee väkisinkin mietittyä, miksei sitä voinut
tyytyä opiskelemaan siviilipuolella, jossa ahdistusta aiheuttaa korkeintaan
viilentynyt kahvikuppi. Miksi omaa sietokykyä on venytettävä ja vietävä äärimmilleen
kerta toisensa jälkeen? Vastauksen löysi yllättäen myös täältä Vuosangasta. Kun
kaveri jysäyttää vierestä raskaan kertasingon ontelokranaatti suoraan maaliin
ja seuraavassa hetkessä juoksette kuin viimeistä päivää kohti seuraavaa tasaa
ja nakutatte konekiväärillä maalit matalaksi, on fiilis vähän toinen kuin
luentosalissa istuessa. Tavoitteessa voi heittää taistelutoverin kanssa
yläfemmat ja todeta että olipahan taas rähinät. Vaikka välillä niin sanotusti
”ihistää”, päivääkään en silti näistä hommista vaihtaisi.
Ensi viikolla on omalla kohdallani edessä
tulitoiminnanvalvojan tehtävät. Ensimmäisen viikon jälkeen on siis turha
kuvitella heittävänsä hanskoja tiskiin, sillä edessä on työntäyteisiä päiviä
joista on syytä ottaa opiksi ja painaa asioista muistiin tulevan varalle. Taakse
jäävä viikko ampuvassa osastossa on vaatinut veronsa ja lauantaina koittava
huoltopäivä tuleekin todella tarpeeseen. Uskon että tästä harjoituksesta jää kokonaisuudessaan
paljon oppeja päähän ja taitoja käteen. Toivon että viimeistään keväämmällä
lumien sulaessa, myös Vuosangan luihin ja ytimiin istuttama kylmyys alkaa
hiljalleen sulaa…
100. kadettikurssi, kadetti Anna-Kaisa Salo
