Mitä pappi tekee harjoituksessa? Pääsääntöisesti ei
mitään - paitsi toivoo parasta ja pelkää
pahinta.
Tuo lienee varsin yleinen käsitys sotilaspapin toimenkuvasta
harjoituksissa, eikä sitä oikein tohdi vääräksi moittia. Ei ko. virkamiehellä yleensä
ole kovin tarkkaan määrättyä ja näkyvää toimenkuvaa harjoitusorganisaatiossa.
Ei ainakaan silloin jos kaikki menee niin kuin pitää. Ja pääsääntöisesti niin
onneksi tapahtuukin.
Reilun viikon harjoitusrupeamassa ei tärkeintä ehkä olekaan
harjoitus itsessään vaan se mitä siitä voi taas loppuvuodeksi ammentaa etiikan
opettajana, työnohjaajana, työyhteisökonsulttina, sielunhoitajana…
Ajatellaanpa vaikka niitä mahdollisuuksia joita leiri
tarjoaa vaikkapa toimintakyvyn havainnointiin. Missään muualla ei tässä
tehtävässä niin hyvin pääse näkemään käytännössä kaikkea sitä mitä on kirjoista
lukenut kuin nyt meneillään olevassa harjoituksessa.
Leiri tarjoaa psyykkistä haastetta niin kadeteille kuin
henkilökunnallekin. Pitkät - mutta valoisalta ajaltaan lyhyet ja kylmät -
päivät venyttävät henkistä kapasiteettiä. Kun sivusta hissukseen seurailee
molempien ryhmien toimintaa, löytää kohtuullisen nopeasti yksilöiden erilaisia
tapoja ilmaista väsymystä ja pinnan kiristymistä sekä ennen kaikkea tapoja
käsitellä sitä. Tutuistakin kavereista paljastuu uusia piirteitä. Ja yleensä ne
ovat itse asiassa positiivisia.. Itsestään löytää sitten kyllä jotain muuta.
Sosiaalinen toimintakyky on jo edellisenkin johdosta yhtä
lailla koitteilla. Tavat olla ja elää ryhmässä tulevat täällä aivan erilailla
esille kuin missään muualla. Kadeteista löytyvät johtajat, hiljaiset puurtajat,
touhuajat, huumorihemmot, syrjäänvetäytyjät ynnä muut ihmishahmot. Mutta
erityisen hauskaa on seurata työtovereita, joiden kanssa takana saattaa olla useampikin
harjoitus. On mukava katsella kuinka ihmiset kasvavat, henkisesti, tehtävänsä
mukana. Tietyt piirteet vahvistuvat toiset heikentyvät. Ja enempää en tähän
uskalla kirjoittaakaan koska en ole viimeinen blogin rustaaja. Saattaisi käydä
niin että sen minkä taakseen jätti sen edestään työkavereiden kirjoittamana
edestään löytää.
Eikä se edes olisi eettisesti oikein. Ei edes teorioiden.
Sillä kaikki se minkä teoriassa on opettanut Deleuzesta tai Levinaksesta voi
täällä todentaa käytänössä: Päätöksenteko on oikeasti vaikeaa, kun nokan edessä
on vain hankalia vaihtoehtoja ja lähimmäisen huomioiminen voi olla tehtävän
onnistumisen elinehto. Mitä teet, miksi ja millä perustelet? Päivässä tuon
kysymyspatterin voisi esittää täällä kymmeniä kertoja.
Kymmeniä on tullut myös kilometrejä suksilla. Kyseessä on
oma valinta. Sotilassukset tarjoavat mahdollisuuden liikkua vapaasti milloin
haluaa, minne haluaa ja miten haluaa. Ne vapauttavat jatkuvasta kyydin
pummaamisesta (noloa), vapauttavat kulkemaan omaan tahtiin (rauhallista) ja
tarvittaessa yllättävistä suunnista ja hiljaisesti (näe ja kuule mitä muuten et
näkisi ja kuulisi). Niin, ja kauniina talvipäivänä on mukava hiihdellä ja pitää
yllä fyysistäkin toimintakykyä. Ei voi valittaa.
Harjoitus on siis ammennusastia moneen loppuvuoden
koitokseen. Joten vaikka ei tekeminen niin ilmeistä olisikaan, sitä kuitenkin
ajallaan tapahtuu. Näkyvin tekeminen sijoittuu lauantai-iltaan:
Kenttäehtoollinen pimeässä ja kylmässä. Sekin on yksi vuoden kohokohta
sotilaspapille.
Sotilaspastori Janne Aalto
